Sodan uhkaa ei kaivattu Eurooppaan juuri, kun alamme hiljalleen selviytyä koronavuosista, jotka ovat runnelleet ihmisten henkistä kestävyyttä monin tavoin.
Jos kansalaisilta kysytään, niin kuinkahan moni haluaisi tässä ajassa sapelien kalistelua, aseellisen konfliktin uhan kasvattamista ja epävarmuuden ajan vahvistamista?
En ainakaan itse ole elämässäni kovin useaan ”sotahulluun” törmännyt. Mutta silti kaikessa tuntuu jotenkin irvokkaalta se, että kaikkialla ollaan valmiita satsaamaan miljardeja aseisiin, voimaan ja varusteluun, eikä siihen otettava velka ole koskaan mitään, ei liikaa, ei väärin kohdennettu, ei ongelmallista.
Siitä ei edes puhuta. Kaikki vain sujahtaa sulavasti ”budjettikehysten ulkopuolelle”, vaikkei sekään ole aidosti totta. Ei mikään ole todellisuudessa kehysten ulkopuolella, jos valtion taloutta ryhdytään tarkemmin tarkastelemaan, mutta siitä ei tehdä ongelmaa, kun on kyse ”elintärkeistä puolustusmenoista”.
Enkä tarkoita sitä, etteikö meillä pidä olla uskottava oma puolustus ja varustelu kunnossa, mutta kokonaisuudesta voi silti olla montaa mieltä, satsataanko maailmassa konfliktien ennaltaehkäisyyn vai satsataanko aina vaan kasvavissa määrin aseelliseen varusteluun ja uskotaan, että pitkällä aikavälillä se tuo rauhaa ja vakautta kaikkialle tai on vastaus aikamme haasteisiin?
On hyvä muistuttaa yhteiskunnallisen keskustelun eroavaisuudesta, jos valtion velka otetaan koulutukseen, sivistykseen, kulttuuriin, palveluihin, lasten hyvinvointiin, vanhushoivaan, vammaisten itsemääräämisoikeuden aitoon toteuttamiseen, yritysten tukemiseen ja apuun vaikeina aikoina tai ihmisten auttamiseen ulos köyhyydestä ja auttamaan eteenpäin, niin silloin se velka kaataa meidät, se lannistaa, se tuhoaa kansantalouden, se tekee meistä ja meidän lapsistamme ikuisia velkaorjia, eikä meillä ole enää mahdollisuuksia selvitä. Mutta 10 miljardia aseelliseen varusteluun on peanutsia, pikkupähkinää, josta ei kenelläkään ole oikeutta isompaa meteliä lähteä nostattamaan.
Asiat kuvataan yksinkertaiseksi, kuinka tuhoamisen tarkoitetuista laitteista ja välineistä tulee arvostetuimpia, kuin siitä, että lapsemme meillä ja maailmalla saisivat tasa-arvoisen oikeuden menestyä elämässä koulutuksen ja hyvien palveluiden kautta, eläen yhdenvertaisten mahdollisuuksien äärellä rauhan vallitessa ja elämän ollessa perusteiltaan turvallista.
Kaiken mahdollisuuksien rakentumisen ja ihmisten sekä valtioiden menestyksen kivijalka on rauha ja vakaus, niiden rakentaminen ja säilyttäminen. Sillä ilman niitä meillä ei ole mitään. Silti maailman rauhan ja vakauden tukemisesta ja säilyttämisestä on viimeisinä vuosina käyty keskustelua suhteellisen vähän. Usein siihen palataan vasta, kun sapelit kalisevat, rajoja siirrellään ja voimaa halutaan näyttää.
Herääkin kysymys, halutaanko rauhaa rakentaa pysyvästi ja kestävästi, vaiko silloin, kun joku kyseenalaistaa yhteisen kansainvälisen säädöstön ja päättää tehdä itsestään suuremman pelisäännöt rikkoen ja pahimmassa tapauksessa aseisiin tarttuen, ihmiselämää tuhoten. Rauhan rakentaminen ja ylläpito ei ole kuin pyörällä ajoa, eikä siinä ole takeita, että taito säilyy, jos kerran olet oppinut ajamaan. Rauhantyön ohjaimissa on pysyttävä jatkuvasti, väsymättä, liennyttäen ennalta, purkaen riskejä etupainotteisesti. Siihen työhön tarvitaan jokaista, jokaisena päivänä, ei vain tuuriluontoisesti, silloin tällöin.