Elokuun 15. päivänä tuli kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun Taliban marssi Kabuliin ja otti vallan Afganistanissa. Kolmessa vuodessa pyyhittiin pois se, mitä kahdessa vuosikymmenessä oli vaivoin rakennettu. Naisten ja tyttöjen oikeudet, koulutusmahdollisuudet ja toivo paremmasta elämästä katosivat yhdessä yössä.
Tällä hetkellä maassa on voimassa yli seitsemänkymmentä sääntöä, jotka rajoittavat naisten ja tyttöjen elämää kaikilla osa-alueilla. Puhutaan vaatetuksesta ja liikkumisesta, mutta myös koulutuksesta, työstä ja terveydenhuollosta. Asiantuntijat kuvaavat Afganistania termillä ”gender apartheid”, sukupuoleen perustuva sortojärjestelmä, joka sulkee puolet kansasta kokonaan yhteiskunnan ulkopuolelle. Sanat eivät kuitenkaan riitä kuvaamaan arkea, jota miljoonat ihmiset elävät päivittäin.
Yli 80 prosenttia kouluiässä olevista tytöistä ei enää käy koulua. Koulutus on tie, joka sulkeutuessaan vie mukanaan myös toivon paremmasta, ja seuraukset näkyvät jo nyt. UN Women arvioi, että äitikuolleisuus kasvaa vähintään puolella.
Naisten työ ja toimeentulo ovat romahtaneet. Taliban kielsi heitä työskentelemästä järjestöissä ja avustustoimissa, ja suuri osa naisten omistamista yrityksistä on suljettu. Julkinen hallinto ja yksityinen sektori ovat nyt lähes täysin miesten käsissä. Köyhyys kasvaa, lapsiavioliitot lisääntyvät ja väkivalta on arkipäivää. Moni nainen ei enää uskalla poistua kotoaan ilman miespuolista saattajaa.
Naisten poliittinen ääni on vaiennettu. Järjestöt, joita he itse ovat rakentaneet ja johtaneet, on suljettu tai painettu maan alle. Ne, jotka yhä uskaltavat puhua, tekevät sen henkensä uhalla.
Tästäkö maksoimme?
Länsimaiden yli 20 vuotta kestänyt sotilaallinen läsnäolo Afganistanissa alkoi epämääräisesti ja päättyi katastrofiin. Kun viimeinen evakuointikone nousi Kabulin lentokentältä, moni länsimaissa huokaisi helpotuksesta. Afganistan jäi uutisvirran taustalle ja tunne vastuusta katosi. Mutta siellä elämä jatkuu edelleen, paljon raskaampana kuin ennen.
Yhdysvaltojen johtama interventio maksoi satoja miljardeja, ja Suomi käytti Afganistaniin arviolta 350 miljoonaa euroa. Se on valtava summa, jos lopputuloksena käännämme selkämme tilanteen vaikeutuessa.
Jos vilpittömästi haluamme puolustaa ihmisoikeuksia, emme voi hyväksyä tätä hiljaisuutta. Ei voi olla niin, että apu ja solidaarisuus kestävät vain niin kauan kuin olemme itse paikalla. Nyt Afganistanin naisten ja tyttöjen on tultava nähdyiksi ja kuulluiksi enemmän kuin koskaan.
”Naisten poliittinen ääni on vaiennettu. Ne, jotka yhä uskaltavat puhua, tekevät sen henkensä uhalla.”
Afganistanin kriisi on jäänyt muiden uutisten varjoon. Ukrainan sota, Lähi-idän levottomuudet ja kotimaan omat ongelmat vievät huomiota. Vaikka heidän tarinansa eivät enää mahdu uutisiin, miljoonat naiset elävät edelleen täydellisessä alistuksessa joka päivä.
Me voimme yhä toimia. Voimme tukea niitä järjestöjä, jotka työskentelevät maan sisällä ja maanpakolaisina afganistanilaisten naisten hyväksi. Meidän on käytettävä ääntämme Euroopan unionissa ja YK:ssa niin, ettei Afganistanin naisten kohtalo unohdu.
Afganistanin naiset eivät pyydä sääliä, vaan sitä, että maailma ei unohtaisi heitä. Se on vähintä, mitä me voimme tehdä.