Suomessa puhutaan paljon kilpailukyvystä, kasvusta ja työpaikkojen turvaamisesta. Hyvä niin. Mutta samaan aikaan teemme hankintapäätöksiä, joiden seurauksena suomalaisissa tehtaissa aloitetaan yt-neuvotteluja ja työntekijät jäävät miettimään, onko ensi kuussa vielä töitä.
Kysymys on yksinkertainen: onko Suomella tähän enää varaa?
Otanmäen tilanne on nostanut jälleen esiin sen, mistä julkisissa hankinnoissa oikeasti on kyse. Kun valtio, kunnat tai valtionyhtiöt tekevät suuria hankintoja, ne eivät tee vain teknisiä kilpailutuksia. Ne tekevät päätöksiä työpaikoista, osaamisesta, verotuloista ja alueiden elinvoimasta.
Suomessa julkisista hankinnoista puhutaan usein teknisenä kilpailutusprosessina. Tärkeää on, että pykälät täyttyvät, menettely kestää tarkastelun ja hinta näyttää paperilla oikealta. Näin pitääkin olla. Veronmaksajan rahaa ei saa käyttää huolimattomasti. Mutta jos vastuullisuus kapenee pelkäksi tarjouslomakkeen viimeiseksi riviksi, silloin katsomme asiaa liian kapeasti.
Kun työpaikka katoaa suomalaisesta tehtaasta, menetetään paljon muutakin kuin ihmisen palkka. Samalla katoaa verotuloja, ostovoimaa, alihankintaketjujen työtä ja paikallisten yhteisöjen elinvoimaa. Samalla menetetään myös osaamista, jota on voitu rakentaa vuosikymmeniä. Ja kun se kerran katoaa, sitä ei välttämättä saada enää takaisin.
Monessa muussa maassa tämä ymmärretään Suomea paremmin. Säännöt ovat pitkälti samat, mutta niitä osataan käyttää viisaammin. Hankintoihin rakennetaan kriteerejä, jotka tukevat kotimaista osaamista, toimitusvarmuutta, huoltovarmuutta, ympäristötavoitteita ja paikallista arvonmuodostusta. Lopputulos on usein sama: työpaikat ja investoinnit jäävät omaan maahan.
”Jokainen suuri julkinen hankinta on myös teollisuus-, alue- ja työllisyyspoliittinen päätös.”
Suomessa tuntuu välillä siltä, että kotiin päin vetämistä pidetään jotenkin epäilyttävänä. Ikään kuin kansallisen edun huomioiminen olisi vastoin reilua kilpailua. Todellisuudessa kyse on kilpailuosaamisesta ja siitä, osaammeko käyttää omia päätöksiämme oman yhteiskuntamme vahvistamiseen.
Siksi on syytä kysyä, miksi suomalaiset yritykset pärjäävät usein paremmin ulkomailla kuin omassa kotimaassaan. Miksi muiden maiden päättäjät tuntuvat puolustavan omaa teollista perustaa määrätietoisemmin kuin me? Miksi meillä Suomessa hyväksytään liian helposti se, että julkinen raha lähtee muualle samalla kun kotimaassa lasketaan irtisanottavien määriä?
Jokainen suuri julkinen hankinta on myös teollisuus-, alue- ja työllisyyspoliittinen päätös. Siksi niiden vaikutuksia pitäisi arvioida paljon nykyistä laajemmin.
Suomi tarvitsee kasvua, investointeja ja uusia työpaikkoja. Ne eivät synny juhlapuheilla eivätkä strategiapapereilla. Ne syntyvät tehtaissa, yrityksissä ja työpaikoilla eri puolilla maata.
Jos julkinen sektori ei omilla päätöksillään tue suomalaista työtä ja osaamista, kuka sen tekee?
Otanmäen kaltaiset tapaukset pakottavat meitä katsomaan peiliin. Olemmeko olleet liian sinisilmäisiä? Osaammeko käyttää hankintoja yhtä viisaasti kuin kilpailijamaamme? Vai tyydymmekö siihen, että kilpailutus on juridisesti moitteeton, vaikka sen seuraukset kotimaiselle työlle olisivat karut?
Suomen nykyisessä taloustilanteessa tämä ei ole enää vain hankintakysymys. Kysymys on siitä, haluammeko pitää teollisen osaamisen, työpaikat ja tulevaisuuden kasvun omissa käsissämme. Sillä jos Suomi ei osaa käyttää omia hankintojaan oman yhteiskuntansa vahvistamiseen, joku toinen maa käyttää ne varmasti omansa vahvistamiseen.
Teksti on julkaistu Kainuun Sanomissa 26.6.2026.